Oi ystäväni,
miten aika rientää. Vuosi on kulunut! Huikeaa. Mitä tässä ajassa onkaan tapahtunut. Selaillessani kirjoituksia taaksepäin näen myös miten asiat etenevät, vaikka hitaasti. Askeleita ja välietappeja on otettu ja ohitettu. Hauska, että jaksat seurata kuulumisiani vaikka niitä niin harvakseltaan päivitän.
Mitä uutta siis:
No se gradu. Se on v-i-h-d-o-i-n ja v-i-i-m-e-i-n palautettu. Noin vuosi sen jälkeen kun postasin tänne, että enää loppuluku puuttuu. :) Juu, sitä loppulukua ja muutakin väännettiin vielä pitkään. Palaan vähän ajassa taaksepäin. Gradun laittoi tauolle uusi työ Kaustinen Folk Music Festivalin pelimannivastaavana. Se oli mahtava pesti ja nautin siitä kovasti. Tänä vuonna pesti jatkuu ja olen saanut onneksi gradun sen alta pois, sillä kumpikin työ ovat tosi intensiivistä ajattelua vaativia ja niihin pitää saada aikaa keskittyä. Kesän jälkeen aloitin gradun työstön siis uudelleen.
Se oli hieno matka, en missään vaiheessa oikeastaan kyllästynyt tutkimustyöhön, itsenäiseen ja yksinäiseen puurtamiseen, aiheeseen uppoamiseen, uusien löytöjen tekemiseen ja innostumiseen. Tokihan siihen sisältyy tiettyjä uskon loppumisen hetkiä ja sitä, että ei enää näe metsää puilta, mutta professorien ja ystävien avulla selvisin niistä karikoista. Olin kai onnekas, että olin osunut aiheeseen, joka kuoriutui kuin sipuli ja kerros kerrokselta paljasti yhä uusia ja uskomattomampia asioita. Aivan loppumetreillä tein jopa yhden haastattelun ja sain yhtäkkiä haastateltavani pitkän pätkän runolaulutekstiä, jota vastaavia ei ole Länsi-Suomesta tallennettu kuin kuusi kappaletta. Ja nekin tosi lyhyitä. Löysin siis oman viimeisen runolaulajani. Uskomaton fiilis. Aivan absurdi.
Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tämän tiimoilta. Seuraava etappi on Musiikintutkijoiden symposium Joensuussa, jossa pidän esitelmän aiheestani. Nyt jo jännittää ja koko tapahtuma on vasta toukokuussa! Olen saanut hyvää palautetta gradun lukeneilta ja jännityksellä odotan myös minkä arvosanan siitä saan. Ei siitä ihan huono tullut.
Iho-ongelmien kanssa olen paininut viime elokuusta lähtien. Se on ollut rasittavinta ja henkisesti raskasta. Ihottuman kanssa eläminen on taistelua ja tunteita onnistumisesta pettymykseen ja takaisin. Kun iho on jotenkin kunnossa, muutos huonompaan suuntaan aiheuttaa valtavan pettymyksen tunteen ja sellaisen fiiliksen, että koko taistelun saa aloittaa taas alusta. Vertaistuki ihottuman kanssa elämiseen olisi tosi tärkeää. Tietoa ja tukea löytyi lopulta Iholiitosta, josta sain heti saman päivän aikana apua kysymyksiini ja ohjausta asiasta paremmin tietävien taholle. Terveyskeskuksessa vaivaa oli tutkinut neljä lääkäriä ja yksi sairaanhoitaja, useita eri käyntejä, kokeita ja tuntikausia omatoimista nettidiagnoosin etsimistä ja hakemista. Alkaa näyttää siltä, että oudoissa vaivoissa on parempi hakeutua yksityiselle spesialistille. Siinä säästää aikaa, vaivaa, elämänlaatua ja loppujen lopuksi rahaa.
No, ihottuma käsissä ja jaloissa tekee elämästä hieman hankalampaa, mutta ei siinä vielä mitään. Ihottuma kasvoissa alkaa jo ravisuttamaan kauneuskäsityksiä, pohdituttamaan sen vaikutuksia julkiseen työhön, jaksamiseen, sairaseläkkeeseen ja vaikka mihin. Tämä tietysti on suurimmaksi osaksi sen epätietoisuuden syytä, ei tiedä mikä itseä vaivaa ja miten pitkälle se voi mennä, miten kauan sen hoitamiseen kuluu, onko se hoidettavissa ja niin edespäin. Onneksi kortisonitabletit alkoivat auttaa, mutta tietynlaisen epävarman pohjan se jättää. Ihottuma voi iskeä myös kasvoihin ilman mitään varoitusta ja siinä sitten elät niinkuin ennenkin, paitsi zombin näköisenä. Huh huh. Kai nämä asiat tästä pikku hiljaa alkavat selvitä. Sen ainakin huomasin, että ihottumastani Neurodermatitis ei ole paljoakaan tietoa tai kirjoituksia olemassa. Siinäpä lisää puuhastelun aihetta ja blogin paikka.
Vielä yksi asia. Uusi hoitopaikka. Taas. Nimittäin tuon Oman Ihmisen hoitoaika jäi vajaaseen vuoteen, kesällä hän jäi muihin töihin ja uusi Oma Ihminen II saapui kuvioihin. Hoitopaikkaan tutustuminen tai vaihto ei mennyt niin ihanteellisissa merkeissä kuin Oma Ihminen I kanssa. Nyt on edessä taas uusi Oma Ihminen. Kolmas. Voi pientä kun on paljon sopeutumista. Onneksi paikat ovat olleet hyviä, niistä on löytynyt kavereita ja luottamus on ollut vahva. Uuteen paikkaan sopeutuminen ja uusiin kavereihin tottuminen taas jännittää, mutta pidän vain peukkuja pystyssä että Oma Ihminen III olisi ihana, nauravainen, rento, luotettava, rakastettava ja oikein symppis. Sieltä löytyisi oikein ihania kavereita ja muutos ei aiheuttaisi turvattomuuden tunnetta. Tulevaisuus näyttää.
Pikku ihminen on kyllä niin loistavassa iässä. Hän puhuu jo tosi paljon ja hienosti. Toisaalta äiti ei haluaisi ollenkaan, että hän oppisi kaikkia hienoja sanoja ja sijamuotoja, toisaalta olo on taas ylpeä ja yllättynyt, kun sanavarastoon on pulpahtanut uusi ihan outo sana, jota ei ole kotona käytetty. Voi rakkaus. Onneksi pikku ihminen haluaa välillä olla pikku vauva, ja häntä saa sylitellä ja kantaa niin kuin 10kg kevyempänä. Siinä sitten fiilistellään vauvaelämää ja kaikki on niin tyytyväistä että.
Nyt pitkän kirjeeni päätteeksi toivotan sinulle ystäväni,
Hyvää pääsiäistä! Rauhaa, iloa, väriä ja voimaa!
Kirjotellaan taas...
P.S. Joutsenia on jo nähty, joelta kuuluu ihana konsertti iltaisin. Maa sulaa, mutta jäätä on vielä tiellä, lunta paljon maassa ja kanat ovat olleet vielä kopissaan. Niitä ei saakaan päästää ihan vapaaksi ennen kuin toukokuun lopussa, jolloin muuttolintujen kausi on ohi tartuntavaarojen takia. Kevät on vahvasti tulossa!
