Vuosikatsaus

Oi ystäväni,

miten aika rientää. Vuosi on kulunut! Huikeaa. Mitä tässä ajassa onkaan tapahtunut. Selaillessani kirjoituksia taaksepäin näen myös miten asiat etenevät, vaikka hitaasti. Askeleita ja välietappeja on otettu ja ohitettu. Hauska, että jaksat seurata kuulumisiani vaikka niitä niin harvakseltaan päivitän.

Mitä uutta siis:

No se gradu. Se on v-i-h-d-o-i-n ja v-i-i-m-e-i-n palautettu. Noin vuosi sen jälkeen kun postasin tänne, että enää loppuluku puuttuu. :) Juu, sitä loppulukua ja muutakin väännettiin vielä pitkään. Palaan vähän ajassa taaksepäin. Gradun laittoi tauolle uusi työ Kaustinen Folk Music Festivalin pelimannivastaavana. Se oli mahtava pesti ja nautin siitä kovasti. Tänä vuonna pesti jatkuu ja olen saanut onneksi gradun sen alta pois, sillä kumpikin työ ovat tosi intensiivistä ajattelua vaativia ja niihin pitää saada aikaa keskittyä. Kesän jälkeen aloitin gradun työstön siis uudelleen.

Se oli hieno matka, en missään vaiheessa oikeastaan kyllästynyt tutkimustyöhön, itsenäiseen ja yksinäiseen puurtamiseen, aiheeseen uppoamiseen, uusien löytöjen tekemiseen ja innostumiseen. Tokihan siihen sisältyy tiettyjä uskon loppumisen hetkiä ja sitä, että ei enää näe metsää puilta, mutta professorien ja ystävien avulla selvisin niistä karikoista. Olin kai onnekas, että olin osunut aiheeseen, joka kuoriutui kuin sipuli ja kerros kerrokselta paljasti yhä uusia ja uskomattomampia asioita. Aivan loppumetreillä tein jopa yhden haastattelun ja sain yhtäkkiä haastateltavani pitkän pätkän runolaulutekstiä, jota vastaavia ei ole Länsi-Suomesta tallennettu kuin kuusi kappaletta. Ja nekin tosi lyhyitä. Löysin siis oman viimeisen runolaulajani. Uskomaton fiilis. Aivan absurdi.

Katsotaan mitä tulevaisuus tuo tämän tiimoilta. Seuraava etappi on Musiikintutkijoiden symposium Joensuussa, jossa pidän esitelmän aiheestani. Nyt jo jännittää ja koko tapahtuma on vasta toukokuussa! Olen saanut hyvää palautetta gradun lukeneilta ja jännityksellä odotan myös minkä arvosanan siitä saan. Ei siitä ihan huono tullut.

Iho-ongelmien kanssa olen paininut viime elokuusta lähtien. Se on ollut rasittavinta ja henkisesti raskasta. Ihottuman kanssa eläminen on taistelua ja tunteita onnistumisesta pettymykseen ja takaisin. Kun iho on jotenkin kunnossa, muutos huonompaan suuntaan aiheuttaa valtavan pettymyksen tunteen ja sellaisen fiiliksen, että koko taistelun saa aloittaa taas alusta. Vertaistuki ihottuman kanssa elämiseen olisi tosi tärkeää. Tietoa ja tukea löytyi lopulta Iholiitosta, josta sain heti saman päivän aikana apua kysymyksiini ja ohjausta asiasta paremmin tietävien taholle. Terveyskeskuksessa vaivaa oli tutkinut neljä lääkäriä ja yksi sairaanhoitaja, useita eri käyntejä, kokeita ja tuntikausia omatoimista nettidiagnoosin etsimistä ja hakemista. Alkaa näyttää siltä, että oudoissa vaivoissa on parempi hakeutua yksityiselle spesialistille. Siinä säästää aikaa, vaivaa, elämänlaatua ja loppujen lopuksi rahaa.

No, ihottuma käsissä ja jaloissa tekee elämästä hieman hankalampaa, mutta ei siinä vielä mitään. Ihottuma kasvoissa alkaa jo ravisuttamaan kauneuskäsityksiä, pohdituttamaan sen vaikutuksia julkiseen työhön, jaksamiseen, sairaseläkkeeseen ja vaikka mihin. Tämä tietysti on suurimmaksi osaksi sen epätietoisuuden syytä, ei tiedä mikä itseä vaivaa ja miten pitkälle se voi mennä, miten kauan sen hoitamiseen kuluu, onko se hoidettavissa ja niin edespäin. Onneksi kortisonitabletit alkoivat auttaa, mutta tietynlaisen epävarman pohjan se jättää. Ihottuma voi iskeä myös kasvoihin ilman mitään varoitusta ja siinä sitten elät niinkuin ennenkin, paitsi zombin näköisenä. Huh huh. Kai nämä asiat tästä pikku hiljaa alkavat selvitä. Sen ainakin huomasin, että ihottumastani Neurodermatitis ei ole paljoakaan tietoa tai kirjoituksia olemassa. Siinäpä lisää puuhastelun aihetta ja blogin paikka.

Vielä yksi asia. Uusi hoitopaikka. Taas. Nimittäin tuon Oman Ihmisen hoitoaika jäi vajaaseen vuoteen, kesällä hän jäi muihin töihin ja uusi Oma Ihminen II saapui kuvioihin. Hoitopaikkaan tutustuminen tai vaihto ei mennyt niin ihanteellisissa merkeissä kuin Oma Ihminen I kanssa. Nyt on edessä taas uusi Oma Ihminen. Kolmas. Voi pientä kun on paljon sopeutumista. Onneksi paikat ovat olleet hyviä, niistä on löytynyt kavereita ja luottamus on ollut vahva. Uuteen paikkaan sopeutuminen ja uusiin kavereihin tottuminen taas jännittää, mutta pidän vain peukkuja pystyssä että Oma Ihminen III olisi ihana, nauravainen, rento, luotettava, rakastettava ja oikein symppis. Sieltä löytyisi oikein ihania kavereita ja muutos ei aiheuttaisi turvattomuuden tunnetta. Tulevaisuus näyttää.

Pikku ihminen on kyllä niin loistavassa iässä. Hän puhuu jo tosi paljon ja hienosti. Toisaalta äiti ei haluaisi ollenkaan, että hän oppisi kaikkia hienoja sanoja ja sijamuotoja, toisaalta olo on taas ylpeä ja yllättynyt, kun sanavarastoon on pulpahtanut uusi ihan outo sana, jota ei ole kotona käytetty. Voi rakkaus. Onneksi pikku ihminen haluaa välillä olla pikku vauva, ja häntä saa sylitellä ja kantaa niin kuin 10kg kevyempänä. Siinä sitten fiilistellään vauvaelämää ja kaikki on niin tyytyväistä että.

Nyt pitkän kirjeeni päätteeksi toivotan sinulle ystäväni,

Hyvää pääsiäistä! Rauhaa, iloa, väriä ja voimaa!
Kirjotellaan taas...

P.S. Joutsenia on jo nähty, joelta kuuluu ihana konsertti iltaisin. Maa sulaa, mutta jäätä on vielä tiellä, lunta paljon maassa ja kanat ovat olleet vielä kopissaan. Niitä ei saakaan päästää ihan vapaaksi ennen kuin toukokuun lopussa, jolloin muuttolintujen kausi on ohi tartuntavaarojen takia. Kevät on vahvasti tulossa!

Onni

Pikku-ukko on saanut uuden Ison Ihmisen, Hoitotädin. Perhepäivähoitopaikkaan tutustuttiin ekan kerran äidin kanssa, leikittiin uusilla leluilla (joita oli hurrrrrjan paljon), pörrättiin autoilla, tepasteltiin talossa ja luettiin kirjaa ja oltiin vaan. Positiivinen ja hyvä tunne jäi. Lapsi Nautti.

Tänään oli SE PÄIVÄ, jolloin pikku taapero jäi hoitoon pariksi tunniksi, ilman omia vanhempia tai muita tuttuja ihmisiä. Niin kuin kaikki äidit, tämäkin pyöritteli mielessään: miten se nyt pärjää, mitä se sanoo kun huomasi äidin lähteneen (snif) ja kaikkea sitä uutta muutosta, mitä hoitoon meneminen edustaa. Ja vähän nautinkin parista tunnista extra-aikaa. Joo, ja käytin sen niiden paikkojen siivoilemiseen, mitä ei arkena ehdi. :)

Sitten hainkin jo lasta hoitopaikasta. Pikku-ukko leikki innoissaan, näytti äidille autoa ja pörräsi menemään ääntään vaan voimistaen. Voi että olin iloinen ja onnellinen! Lapsi viihtyi niiiiin hyvin muiden lasten seurassa ja turvautui ja luotti Isoon Ihmiseen heti täysin. Sydän suli ja moista puhdasta onnen tunnetta en ole kokenut pitkään aikaan.

Herttaista, että Pikku-Ukolla on nyt ihan Omat Kaverit ja oma Iso Ihminen, jotka ovat osa hänen maailmaansa. Eivät enää Meidän. Sen hän tavallaan näyttikin lähtötilanteessa. Olisi mieluummin jäänyt Ison Ihmisen kanssa leikkimään.

Varmasti vielä ikäviäkin eroja ja lähtöjä tulee, sen takia kirjoitan nyt tämän sinulle. Ihanista kokemuksista kumpuavat muistot kantavat huonojen päivien yli. Muista se Ilo, muista se Tunne ja hetki, joka antaa elämääsi Onnea pitkälle eteenpäinkin. Jos vaan muistat sen.

Kirjoitellaan!

Kevätmuistoja

Hei ystävä,

nyt lakeudelta tuulee niin että piippu ulvoo ja välikatto humajaa, mutta kerron kuitenkin millainen kevät tähän mennessä on ollut. Sillä se on ollut erityisen hieno ja hyvä.

Lumet suli pihasta niin nätisti, että sohjoa tai valtavia lätäköitä ei tullut ollenkaan niin kuin viime vuonna. Sain vain yhden kerran kauniina sunnuntaipäivänä hakata jäätikköä rautakangella. Se on jännän kivaa ja tyydyttävää homma. Vähän niin kuin haravointi.

Pelloiltakin lumet katosivat ja viime vuosien tulvat jäivät saavuttamatta. Maa on kuitenkin vielä kovaa ja pellon pinta jäässä, joten siellä voi kävellä helposti rapaantumatta ja mutaantumatta. Ja ah, ne linnut, ne ovat tulleet! Iltamyöhäisellä ja aamupäivisin kuuluu joutsenten ääniä joen suunnasta ja ylilentoja komeine ääniterveisine tapahtuu melkein joka päivä. Muuttolinnuissa on jotain maagista ja vuosi vuodelta merkityksellisempää. Ehkä se johtuu vuoden kiertoon tottumisesta ja tuttuudesta. Alkaa jo tuntua siltä, kuin vanhat ystävät palaisivat keväällä ja toisivat uuden elämän mukanaan.

Lämpöä ja aurinkoa monen pitkän ja harmaan ja tuulisen viikon jälkeen oli ihana saada. Ja vaikka olen varautunutkin takatalveen, nämä päivät kannattelevat taas pitkälle eteenpäin.

Kanatkin nauttivat uuden ruohon syömisestä, maan kuopsuttamisesta ja löysinpä niille meheviä toukkiakin (taisivat olla hieman kohmeessa vielä) kuivuvan puunrungon kaarnan alta. Pikku Henna kananen hoksasi mitä teen ja ryhtyi seuraamaan minua ja tikkuani. Kyllä kanalla on hoksottimet ainakin ruuan suhteen kohdallaan.

Tie paljastui jo kauan sitten lumen alta ja tuntui ihanalta taas kävellä asfaltilla reippain askelin, varomatta liukastumista tai lätäkköä. Eikä siitä ole kovin kauankaan kun potkukelkalla sai päästellä hyviä lenkkejä koiran kanssa. Nyt vain vielä pyörä kuntoon ja uusi istuin lapselle. Vanha on nimittäin kiinnitetty traktorin koppiin, jossa isä ja poika lanailivat yhdessä lunta talvisin. Se oli tärkeää puuhaa ja lapsi jaksoi istua siellä vaikka kuinka kauan.

Siinäpä niitä tärkeimpiä kevään merkkejä
Kirjoitellaan taas!

Yhtäaikaiset loppusuorat ja alkumetrit

Hei taas ystäväni,

Kiirettä on pitänyt, rutistin gradua helmikuun viimeiseen päivään, Kalevalanpäivään saakka. Oi joi, pohdintaosiota vaille valmis. Ja ehkä olin vielä epävarma, riittääkö asiat ja onko näkökulmat aivan kohdillaan, joten en vain pystynyt vielä summaamaan kaikkea viimeiseen lukuun.

Seuraavat kaksi päivää olin onneni kukkuloilla, nautin vapaasta ilman omatunnon kolkutuksia, että nyt pitäis kirjottaa, kirjottaa. Arvelin, että muokattavaa tulee, mutta se on pientä säätöä.

Seuraavana maanantaina töissä iski taas ymmärrys miten paljon on vielä tehtävää töiden osalta ja miten paljon siihen tulee menemään aikaa. Lisäksi, ihanaa kyllä, sai toimeksiannon, joka liittyy juuri tekemääni graduun. Aivan huipputilanne, saan tuoda asiantuntijuuttani kyseisestä aiheesta julki laajemmalle yleisölle, ehkä jopa kansainvälisestikin. No, uuteen tehtävään liittyy uusi deadline-paine. Joka on aika pian!

Ja sitten tuli osapalaute gradusta. Aaargh, lisää työtä, tutkielman laajentamista, uutta näkökulmaa, suunnitelmaa, harjoitusta ja sen raportointia. En vielä tiedä miten sen toteutan, etenkin näillä aikaresursseilla. Täytyy todellakin pohtia taas asiaa. Ja loppuvaihe alkaa olla jo puurtamista.

Perhe, lapsen hoito kotona, kotieläimet, opiskelu, työ ja toimeksianto. Siinäpä sitä onkin.

Kohta herää puutarha talvihorroksesta, ihanaa kuitenkin, vaikka en käsitä miten ehtisin sitä hoitaa. Katsellaan sitten vaan luonnonkukkia ja kastellaan jos ovat aivan kuolemassa janoon. Nyt menen printtaamaan yhdistyksen pöytäkirjoja vuosikokousvalmisteluja varten.

Ready, steady, GO!

Kirjoitellaan!

Tervetuloa Uusi Vuosi!

No niin, vanhan vuoden koonti ja tulevaisuuden visiot kehiin. No ei todellakaan nyt semmosta. 

Jotenkin ahdistaa koko ajatus tällä hetkellä kaiken summaamisesta. Prosessi taitaa olla siis pahasti kesken. Ja mikä prosessi?

Äitiys.

On siinä opettelemista. Uuden identiteetin ja kaiken siihen liittyvän ymmärtäminen saatikka jonkinlainen hallinta. Vaiheessa. Ei pysty tiivistämään pariin kappaleeseen.

Vanhemmuus.

Vaiheessa. Opettelua vastuuseen, uhrautumiseen, itsekkyyteen että saisi kerättyä voimia arkeen, ajanhallintaan, elämänkumppanin ja pienen ihmisen huomioonottamiseen, kasvattamiseen ja kasvuun. Joo-o.

Taitaa pienten lasten vanhempien ensivuodet kadota muistista, koska aivot ohjelmoidaan niinä vuosina uusiksi. Ainakin meillä tuntuu olevan ainainen aikapula.

Niin sitten sitä uutta kohti, vaikka niiiiin paljon jäi vielä menneestä vuodesta pureskelematta. Kai tässä nyt priorisoidaan tärkeimmät.

Työasiat alkaa palata takaisin kuvioihin. Mikä on ihan hyvä.

Gradukin on loppusuoralla, vuonna 2015 se on valmis!

Liikunta, kiikunta ja leikki. Sitä lisää.

Kaikenlainen kirjoittaminen: blogi, päiväkirja, runot, ajatukset, laululyriikat. Niitäkin lisää.

Ja unta. Etenkin unta lisää.

Nyt otan päikkärit kun lapskin niin tekee. Ensi kertaan taas, kirjoitellaan!

Ensilumen päivä

Nyt sitä sataa, maailma muuttui valkeaksi, äänet vaimennetuiksi ja uusia ääniä tuli lisää. Niinkuin lumen narskunta. Oliivi oli vähän ihmeissään, kateltiin ensin joka ikkunasta että sataako joka puolella. No satoi. Sitten ulos tutkimaan lumista metsää ja kotipihaa. Maistettukin on. Kivointa oli käsillä pyyhkiä lunta sivuun . Voi mitkä riemut meitä vielä odottaakaan lumen kanssa :)

Heti tuli niin jouluisa olo, että meinasin kaivaa joulukoristeita esiin. Valoa, väriä, pehmeyttä, jotain kauniita juttuja. Mutta maltoin vielä. Nyt on vasta lokakuu, siis hei. Jos koittais ensin siirtää kesävaatelaatikon varastoon. Kaivaa talvipipot, popot ja lapaset esiin. Haravoida nuo vaahteranlehdet, jotka just tällä hetkellä hautautuu lumeen. No, en usko että tämä jää pysyväksi lumeksi. Viime vuonna tosin taisi lumi jäädä maahan jo lokakuussa. Notta. Ei sitä tierä.

Tänään kuitenkin liikutuin suuresti eräästä blogista. Blogien lukeminen ja selailu ei kuulu arkipäivääni, eikä varsinkaan niiden kommentointi (aikapulaaaaaaa). Tähän blogiin haluaisin kommentoida, mutta blogin kirjoitukset luettuani olen vielä tällä hetkellä aivan sanaton. Jotenkin järkähtänyt tunteista. Hyvä vaan, että löytyy asioita, jotka laittavat meitä ajattelemaan ja suhteuttamaan asioita uuteen perpektiiviin, pois siitä arjen raamista, joka ei aina ole niin koristeellinen tai kestävä. Tämä kirjoittaja saa kaiken kunnioitukseni, voiman ja hyvänolon toivotukset, kivunmanausloitsut ja parannussanat, voi kun ne taitaisin, voi voi...kaikkea hyvää ja uskoa tulevaan.

Käykää kurkkaamassa ja kannustamassa. Tämä elämästä ja kuolemasta monta vuotta taistellut urhea nuori nainen ansaitsee kaiken tuen. Bulletproof

Näihin tunnelmiin. Voimaa.
Kirjoitellaan,

Vavva :)

Niinpäs siinä kävi, että pikku tovi vierähti edellisestä kirjeestä. Mutta täällä ollaan edelleen. Paitsi että nyt meitä on täällä vähän enemmän. Ihana poikavauva syntyi syyskuussa 2013 ja on nyt siis jo reipas puolivuotias viksu ja vilimaattinen isännän alku. Kutsuttakoon häntä tässä Oliiviksi.

Poika potki masussa niin paljon, että mamma meinasi aivan tuskastua. Ja reidet oli pötkylällä niin paksut, että vauvakoon vaipat jäi heti pieneksi :) Iso poika oli muutenkin. Pituutta oli 55cm ja painoa 4,8kg. Paikallislehdessä oli koottuna vuoden vauvat, katsoin vaan että jaa, meirän Oliivi tais olla painavin ja pisin. Että olalle taputus äidille sellasen maailmaan saattamisesta. Huh ja huh!

Niin ja on isäntä värkänny meille kanalankin. Kanalassa on nyt uusia asukkeja kahden kanan ja Sauli-kukon lisäksi. Guzenina-Richardsson hautoi tammikuun ja kaikista seitsemästä munasta kuoriutui ihanan söpö pikku tipu. Nyt ne on jo mini-dinosaurusten näköisiä nuorikkoja, harjoittelee kiekumista ja kaakattamista ja lentelee niskaan ruokaa viedessä. Nimiä ei niillä vielä oo, ensin varmistutaan kaikkien sukupuolista. Niistäkin laitan kuvia kun saan ladattua koneelle. Nyt siellä on siis kymmenen kanalintua orrella :)

Kohta alkaa tulla taas munia. Talven tauon jälkeen tällä viikolla on jo saatu kaksi munaa, ai että ne onkin herkullisia ja maukkaita kaupasta ostettuihin verrattuna!

Ja jokos se meirän Vilima elikkäs Mini-kissa on mainittu? Se on vuonna 2012 kesällä otettu kissa, joka oli löytyny erään Lapualaisen taimitarhan vintiltä. Arka ja villi. Nykyisin niin läheisyysriippuvainen sylikissa ja saa raivostuttavia hellyyspuuskia juuri silloin kun pitäis tehdä töitä koneella tai lukea tai värkätä jotain muuta.

Siinä meitä on sitten melkonen sakki ruokittavaksi. Katsotaan tuleeko lisää populaatiota ensi kesänä. Lampaista on ollut vähän puhetta, mutta aikamoista haipakkaa tämä elämä näidenkin kanssa jo on.






Heippa vaan taas ensi kertaan!
Teidän kirjeenvaihtajanne.